Tiila Ilkka maailmankartalle!

 

Etelä-Pohjanmaa tunnetaan kadehdittavasta brändistään, joka perustuu aitoon ylpeyteen omasta: murteesta, luonteenlaadusta, maisemasta. Jopa puukkohipat ja nuoruuden hulluus on monesti osattu kääntää myönteisiksi ominaisuuksiksi.

Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä osattu hyödyntää.

Eteläpohjalainen kansanlauluaarteisto on rikas ja ainutlaatuinen. Sen potentiaalista saa käsityksen ottamalla vertauskohdaksi kalevalaisen runolaulun. Runolaulu tunnustetaan laajalti yhdeksi suomalaisen kulttuurin peruspilareista – koska eri puolilla Suomea on tehty hartiavoimin työtä runolauluperinteen laaja-alaisen ymmärtämisen eteen. Sitä on myös rohkeasti eri vuosikymmeninä ”tuotteistettu” ja tuotteistetaan edelleenkin. Esimerkkeinä tästä panostuksesta ovat Kuhmossa toimivat, runolaululle omistautuneet Juminkeko-säätiö ja Runolaulu-akatemia.

Kalevalaisesta runolaulusta onkin kasvanut instituutio, joka huomioidaan myös kansainvälisillä areenoilla.

Eteläpohjalaiselle kansanlaululle on käynyt toisin. Sen on annettu yksipuolistua ja latistua läpi kansallisromantiikan ja kansakoulun mankelin. Se hyväksytään yhteislaulutilaisuuksien ohjelmanumeroksi tai sen avulla voidaan muistella historiaa, mutta sen jälkeen laulut asetellaan varovasti takaisin hyllyn päälle.

Kansanlaulut näyttäytyvät helposti yksinkertaisina tai mielenkiinnottomina, kun niitä esitetään ja arvioidaan toisten laululajien lähtökohdista. Kauhavalaisen Juha Pertun jylhät ja elämänmakuiset laulut eivät pääse oikeuksiinsa, jos niitä kuunnellessa tai käytettäessä ne rinnastetaan vaikkapa maakuntalauluihin, jotka pohjaavat tyystin erilaiseen säveltraditioon. Sapsalammin Tiilan Ilkan herkät ja syvältä koskettavat toisinnot eivät nouse loistoonsa tasavireistettyinä taidemusiikin sävelaihiona. Eivätkä Ilmajoen Eedla Saarenpään rehelliset ja suoraviivaisen kauniit laulut vaadi ympärilleen kuorosovitusta, rokkikomppia tai edes sointuja.
Eteläpohjalaisesta kansanlaulusta onkin tullut kuin luonnonkukka, joka on irrotettu juuriltaan ja laitettu kaupan hyllylle viljeltyjen, toinen toistaan värikkäämpien tulppaani- ja ruusurivistöjen viereen. Kansanlaulujen kokonaisvaltainen ymmärtäminen vaatii kuitenkin tietoa ja tuntemusta niiden luonnollisista elinoloista.

Rahaa tai resursseja kansanlaulukulttuurin vaalimiseen tai edistämiseen ei ole erityisemmin laitettu.

Lähtökohdat muutokseen ovat kuitenkin kunnossa. Maakunnassa arvostetaan perinteitä, arkistomateriaalia löytyy vaikka muille jakaa, ja Kauhavan ja Alavuden kaltaisia rikkaita kansanlaulusaarekkeita löytyy lukuisia. Samoin tekijöitä: laulajia, harrastajia, tutkijoita, ja tapahtumia omaa kansanlaulukilpailua myöten. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen liittyvä kansallinen kartoituskin olisi juuri sopivasti käynnissä.

Eteläpohjalaisen kansanlauluperinteen arvo tulisi ensin ymmärtää ja sisäistää yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla, ja sen jälkeen aloittaa määrätietoinen, monialainen elvytys- ja vaalimistyö. Oma ainutlaatuinen laulukulttuuri kuuluisi maakunnan brändiin salmiakkikuvion, latomeren ja puukontekoperinteen rinnalle.

Matti Hakamäki

Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 24.2.2016 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina