Arvoa arjen taiteelle

Juhannus on juhlittu ja mökkiviikonloppu suvun parissa takanapäin. Muistona enää savunhaju vaatteissa, sahanpuru kengissä ja hyttysenpistot päänahassa. Olin pakannut mökille myös kitarani, mutta kotelosta en sitä ottanut. Yllätin itseni ajattelemasta, ettei mökkireissullamme taiteella siis ollut sijaa: ei kulttuurielämyksiä – vain sitä normaalia ihmiseloa.

Mutta olikohan sittenkään näin, mitäs se taide taas olikaan?

Kyllähän mumma toisaalta kertoi illalla tarinoitaan, ja tenavat tekivät kärrynpyöriä ja temppuilivat pallon kanssa. Kun oikein listaamaan aletaan, niin itse asiassa juhannuksemmehan oli suoranainen taidefestivaali: muotoiltiin vastoja, sommiteltiin salaattiannoksia, suunniteltiin puutarhaa, kasattiin halkopino, kerrottiin vitsejä, luettiin kirjoja, harjoiteltiin perhonheittoa…

Yksi länsimaisen sivistyksen kipupisteitä on sen nurinkurinen suhde taiteeseen. Erityisen voimakkaana tämä on ollut havaittavissa Suomessa, kun pieni kansa on kulttuurin ja taiteen avulla pyrkinyt etsimään ja pönkittämään identiteettiään. Taide-elämää on leimannut vahvasti kilpailuhenkisyys ja liiallinen taiteellisen tason vaaliminen. Taide on irrotettu ihmisestä ja arjesta – siitä on tullut lisävaruste. Jos et ole alasi huippu, on turha yrittää. Arjen taiteella ei ole ollut arvoa.

Onneksi kuitenkin taidekentällä puhaltavat jo tuoreet tuulet. Yksi uusimmista suunnannäyttäjistä on Suomen Akatemian rahoittama ja Taideyliopiston koordinoima ArtsEqual-hanke, joka on sisällöltään ja tavoitteiltaan suorastaan vallankumouksellinen.

ArtsEqual-hanke tutkii, kuinka taide julkisena palveluna voisi lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa. Hankkeen mukaan tulevaisuuden Suomi tarvitsee enemmän aktiivisia ja luovia yksilöitä, ja taiteiden roolia yhteiskunnassa tulisi tulkita uudelleen. ArtsEqual-hanke yrittää nostaa taiteen peruspalveluksi sen sijaan, että se olisi vain harvojen hupia.

Toivottavasti tulossa on yhteiskunnan syvätasoille asti ulottuva ajattelutavan muutos. Taide tarvitsee ammattilaisensa, mutta erityisesti myös paikkansa ihmisten arjessa. Tulevaisuudessa yhteiskunnan tulisikin ohjata entistä enemmän kulttuuritukea vireän harrastustoiminnan mahdollistamiseksi. Harrastajakenttää, ammattilaiskenttää ja yleisöä pitäisi käsitellä saman pyramidin eri sivuina – toinen toistaan tukevina, edistävinä ja rikastuttavina. Taiteen ammattilaisilta tämä ei olisi pois – päinvastoin taiteen arvostuksen kohoaminen toisi lisää särvintä pöytään myös ammattitaiteilijoille.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 29.6.2016 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina