Pelimannin puheenvuoro

Musiikin merkitys ja soittamisen ja kuuntelemisen tavat ovat muuttuneet perustavanlaatuisesti viimeisen parinsadan vuoden aikana. Muutoksen vauhti on kuitenkin ollut niin hidasta, että ilmiötä on ollut hankala ymmärtää tai edes havaita. Entisajan musiikillisen maailmankuvan käsittäminen on haasteellista jopa alan tutkijoille. Ja kun vanhan ymmärtäminen on hankalaa, nykytilasta tulee helposti itsestäänselvyys.

Opetus – ja kulttuuriministeriössä valmistellaan kulttuuripolitiikan strategiaa vuoteen 2025 asti. Hienoa on, että avoimelle lausuntokierrokselle laitetusta luonnoksesta välittyy aito pyrkimys nostaa kulttuurin ja taiteen arvostusta ja asemaa maassamme. Keskustelukin on jo aiheesta virinnyt, aiheina ainakin kestoteemat: taiteen vapaus ja sen suhde markkinavoimiin.

Ikään kuin taustaksi käytävälle suunnittelutyölle tahtoisin antaa puheenvuoron puoliksi kuvitteelliselle sata vuotta sitten tuvan nurkassa soittaneelle pelimannille. Ei niin että vanha asianlaita olisi automaattisesti parempi, vaan saadaksemme perspektiiviä nykytilan ymmärtämiseen. Pelimannin musiikilliseen maailmankuvaan tutustuminen voisi tarjota lisäpontta pohdiskelulle taiteen merkityksestä ja peruslähtökohdista.

Pelimanni soittaa polkan, jonka on kuullut isältään, joka on kuullut sen rengiltään, joka on kuullut sen naapuriltaan. Silti sitä on voitu kutsua näiden jokaisen omaksi polkaksi, tai toisaalta ei kenenkään omaksi polkaksi. Musiikin tai kappaleiden omistajuutta ei ollut ennen olemassa. Musiikki oli kuin vitsit tai kaskut, joita voi kertoa ilman tietoa omistajasta ja joita saa jopa vapaasti kopioida, omia ja varastaa. Nykypäivän taidevisionääri puhuu jakamistaloudesta, remixistä, samplesta ja cc-lisenssistä. Pelimanni ymmärtää kyllä.

Pelimannin polkkaa ei kukaan ole koskaan kirjoittanut paperille, saati äänittänyt äänitteelle. Joten kun pelimannin mieleen juolahtaa muunnella jotain osaa hieman paremmin sormiin sopivaksi, hän tekee sen ajattelematta asiaa sen enempää. Musiikki elää jatkuvassa muutoksessa, eikä sitä saa tai voi kahlita yhteen muottiin. Taidevisionääri korostaa luovaa taiteilijaa, harrastajaa ja oppijaa. Pelimanni nyökyttelee ymmärtäväisenä.

Pelimanni soittelee illan ratoksi syytinkimuorille, ihan vain siitä syystä että muori tästä tykkää. Tulee hyvä mieli. Häissä pelimanni soittaa häämusiikkia, kökissä tanssimusiikkia. Tämäkin siitä syystä, että tulee kuulijoille ja tanssijoille hyvä olo. Taidevisionääri puhuu kulttuurista ja hyvinvoinnista. Pelimanni vahvistaa asian.

Pelimanni on pienviljelijä joka kyntää ja kylvää. Välillä soittaa häitä, joista joskus on saatu mukavastikin tienestiä. Joskus myydään lehmä ja ostetaan metsäpalsta. Taidevisionääri puhuu silpputyöstä ja taiteilijan ansaitsemisvaikeuksista. Pelimannillekin tämä on tuttua.

Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto

Suosittelen lämpimästi antautumista masurkan ja polskan vietäväksi ja kiinnittämään katseen tuvan nurkassa viulu olallaan myhäilevään pelimanniin. Monet itsestäänselvyyksiltä kuulostavat taiteen perusnäkemykset ovat suhteellisen nuoria ilmiöitä ja monet moderneilta kuulostavat kulttuuripoliittiset linjaukset ovat olleet arkipäivää jo 1900-luvun alun pelimannille.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 29.9.2016 sanomalehti Ilkan kultturisivun kolumnina