Hengen viljelyyn lisää tukiaisia

Kulttuurin ja taiteen arvostus nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan poissa muodista. Raha ratkaisee ja innovaatioilla menestyy – siis teknisillä sellaisilla. Suomalaiseen identiteettiin aiemmin tiukkaan sisällytetty sivistys ei olekaan enää kaiken päämääränä ja perustana. Kansakunnan omavaraisuus ei – myöskään hengen viljelyn osalta – tunnu herättävän intohimoja.

Oman kulttuurin ja kulttuurihistorian tuntemus on kuitenkin avain muiden ihmisten ja kulttuurien ymmärtämiselle ja arvostamiselle. Se on kivijalka jolle perustaa.

Siirsimme toissapäivänä lapualaisten rokkareiden ja kaustislaisten pelimannien uutteran talkoohengen avustamana Erkki Ala-Könnin laajan soitin- ja esinekokoelman Lapuan kaupungin tiloista Suomen Kansansoitinmuseon varastoon Kaustiselle. Kokoelman värikäs menneisyys on erinomainen esimerkki siitä, miten kulttuurihistoriallisesti merkittävienkään aineistojen tulevaisuus ei ole automaattisesti turvattu. Suomalaiset muistiorganisaatiot ovatkin nykypäivänä hankalassa tilanteessa. Valtionhallinnon rajujen leikkausten jälkiseuraukset eivät useinkaan toteudu halutunlaisina. Lapsia seilaa pesuveden seassa pihamaalle vähän siellä sun täällä. Resursseja ei ole välttämättä enää edes lakisääteisiin tehtäviin.

Yksi räikeimmistä esimerkeistä tuli esille, kun Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoi vajaa vuosi sitten, että yliopistouudistuksista seuranneista leikkauksista johtuen kansalliskirjasto ei enää selviydy sen lakisääteisistä kulttuuriperinnön säilyttämistehtävistään ja osa kulttuuriperintöaineistoista on vaarassa tuhoutua lopullisesti. Jos maamme kansalliskirjastossa tapahtuu tällaista, voi vain kuvitella millaista meno on muualla.

Kyseessä ei ole pelkästään poliittinen ongelma, vaan enemmänkin sivistyksellinen. Meidän, kansalaisten tulisi arvostaa kulttuuriamme enemmän. Laulaa, soittaa, tanssia, maalata – käydä teatterissa, tutustua paikalliseen käsityöperinteeseen. Ammentaa voimaa ja iloa omasta ja tutustua vieraisiin. Tarvitsemme myös edistyksellisempää mesenaatti-järjestelmää. Ennen vanhaan yhteiskunnan nokkamiehet leveilivät panostuksellaan suomalaiseen kulttuuriin ja osallistuivat mielellään esimerkiksi maakuntien kulttuurirahastojen perustamiseen. Nykyään kulttuurimesenaatteja tuntuu olevan enää harvassa.

Poliittiset painotukset eivät tule muuttumaan, jos ihmiset eivät sitä päättäjiltä vaadi. Jos satavuotiaalta Suomelta saisin jotain toivoa, toivoisin että muistaisimme kulttuurin, sivistyksen ja taiteen arvon ja mahdollisuudet paremmin jokapäiväisissä päätöksissämme.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

julkaistu 18.1.2017 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina