Mikä ihmeen Unescon sopimus

”Suojelukohteina” pidetään yleensä fyysisiä asioita: rakennuksia, taideteoksia, esineitä, maisemia. Suomessakin on jo kauan ollut Unescon nimeämiä maailmanperintökohteita: Suomenlinna, Merenkurkun geologiset muodostelmat jne.

Kuitenkin osa kulttuuriperinnöstä on aineetonta, jonka olemassaoloa pitää turvata aivan samalla tavalla: monenlaisia juhla- ja arkitapoja, rituaaleja, musiikkiperinteitä.

Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003, ja Suomi liittyi sopimukseen 2013. Asiaa on siitä asti valmisteltu, ja viime aikoina tahti on kiihtynyt, sillä ensimmäinen haku kansalliseen luetteloon päättyy huhtikuun lopussa. Museoviraston Elävän perinnön wikiluetteloon internetiin on kertynyt jo 80 yhteisöjen toimittamaa kuvausta mitä erilaisimmista perinteistä.

Aiheesta on kirjoitettu viime viikkoina vilkkaasti, ja kun aihe on hankala hahmottaa, lipsuu keskustelu helposti vikaan. Virolainen savusauna kun on jo Unescon listalle päässyt, ja suomalaiset sekoilevat papereidensa kanssa vielä pukuhuoneessa.

Kyse ei kuitenkaan ole valtioiden välisestä kisailusta, vaan jostain vakavammasta.

Minkä vuoksi tällainen sopimus on sitten laadittu?

Sopimuksella pyritään suojelemaan ja säilyttämään elinvoimaisena kulttuurin monimuotoisuutta ihmisten ja yhteisöjen arjessa ja juhlassa. Niin että mahdollisimman monella perinteellä olisi mahdollisimman hyvä olla; niitä arvostettaisiin ja niistä ammennettaisiin iloa ja voimaa yhteisön jokapäiväiseen elämään.

Ehkä helpoiten sopimuksen tarkoitusperät avautuvat tarkastelemalla sen tavoitetilan vastakohtaa: yhteiskuntaa, jossa kaikki ajattelisivat ja käyttäytyisivät samojen globaalien mallien mukaisesti. Ilman paikalliskulttuureita söisimme kaikki samaa ruokaa samoilta lautasilta samanlaiset vaatteet päällä.

Kulttuurin monimuotoisuuden arvostaminen ja ymmärtäminen ei synny uusissa sukupolvissa itsestään. Nuoret perustavat arvonsa aina uudenlaisille ideologioille ja sosiaalisille käytännöille.

Säilyykö tulevaisuudessa globaalien identiteettien rinnalla myös historiallisiin paikallisyhteisöihin perustuvia identiteettejä? Toivottavasti. Tämä kuitenkin edellyttäisi, että paikallisperinteiden suojelemisen eteen tehdään töitä.

Aineettoman kulttuuriperinnön suojelu ja siihen liittyvät toimenpiteet on helppo trivialisoida kisailuksi kansallisvaltioiden kesken. Sopimuksen ja sen parissa tehtävän työn taustalla on kuitenkin aito huoli yhteisöjen hyvinvoinnista ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Elävät perinteet ovat yhteisöjen ydinnestettä, joiden varaan hyvinvoiva yhteiskunta rakentuu.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

julkaistu 22.3.2017 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina