Härkää sarvista

 

Anneli Jäätteenmäki bloggasi viime viikolla pettyneensä naisten ja miesten välisen tasa-arvon nykytilaan. Kritiikkiä saivat niin maan hallituksen miesvoittoisuus kuin politiikan ja yhteiskunnan valtarakenteiden miesvaltaisuus ylipäänsäkin. Jäätteenmäen mielestä olemme ehtineet tuudittautua siihen, että tasa-arvoasiat ratkeavat omalla painollaan ja aika kyllä hoitaa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Yhtenä räikeänä esimerkkinä voidaan pitää palkkatasa-arvon onnetonta tilaa. Kuinka on mahdollista, että edelleen vuonna 2017 järjestelmän valuvian vuoksi äitiys- ja perhevapaiden kustannukset koituvat pääosin naisen työnantajan kustannuksiksi ja työnantajat pitävät naisten palkkaamista usein taloudellisena riskinä? Miksi naisvaltaisten alojen palkkakehitys jää edelleen miesvaltaisista aloista jälkeen?

Nämä ongelmat on kyllä tiedostettu ja asioista keskusteltu jo useampi vuosikymmen. Jäätteenmäki esittää ratkaisuksi hyssyttelyn lopettamista ja kissan nostamista pöydälle. Tarvitaan esikuvia – tasa-arvotekoja.

Musiikkimaailmassa ja sen tuotantorakenteissa tasa-arvoasioiden kehitys on ollut myös hidasta. Edistystäkin tapahtuu, mutta aika ajoin vanhoille sukupuolirooleille perustuva maailmankuva puskee esille. Tasa-arvo ei löydä kaikupohjaa, kun moneen musiikin tyylisuuntaan kuuluu edelleen sitkeästi henkilöpalvonnan ja korostuneiden sukupuoliroolien piirteitä. Rokkikukkojen ja räppistarojen möläytyksille hymistellään usein hiljaisen ymmärtävästi.

Yhden valaisevan näkökulman aiheeseen antaa naisartistien ja ‑muusikoiden osuus suurten musiikkitapahtumien ohjelmistoissa. Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla, että Suomessa prosenttiluvut vaihtelevat Weekend-festivaalin viidestä prosentista Flow-festivaalin 39 prosenttiin. Parannettavaa tälläkin saralla siis löytyy.

Ruotsissa on otettu musiikkitapahtumien artistikiinnitysten osalta käyttöön sukupuolikiintiöitä. Tällaista on kuitenkin Suomessa ainakin suurimpien musiikkitapahtumien osalta vastustettu.

Helpompi vaihtoehto olisikin, että ala nostaisi oma-aloitteisesti asian pöydälle. Yhden ”härkää sarvista” ‑tasa-arvoteon tarjoaa Tuusulassa ja Järvenpäässä järjestettävä Meidän Festivaali, jonka taiteellisena johtajana toimii Pekka Kuusisto. Tapahtuman artistien ja esitettävien teosten säveltäjien joukosta ei löydy tänä vuonna nimittäin miehiä ollenkaan. Festivaalin ohjelman tausta-ajatus ja arvopohja on komeaa luettavaa, vaikka itse sukupuoliasiaan nettisivuilla ei suoraan viitatakaan.

Musiikkimaailma kaipaa kipeästi tämäntyylistä ravistelua. Kiihkotonta, esimerkillistä ja tehokasta.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

julkaistu 24.5.2017 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina