Mikä ihmeen Unescon sopimus

”Suojelukohteina” pidetään yleensä fyysisiä asioita: rakennuksia, taideteoksia, esineitä, maisemia. Suomessakin on jo kauan ollut Unescon nimeämiä maailmanperintökohteita: Suomenlinna, Merenkurkun geologiset muodostelmat jne.

Kuitenkin osa kulttuuriperinnöstä on aineetonta, jonka olemassaoloa pitää turvata aivan samalla tavalla: monenlaisia juhla- ja arkitapoja, rituaaleja, musiikkiperinteitä.

Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003, ja Suomi liittyi sopimukseen 2013. Asiaa on siitä asti valmisteltu, ja viime aikoina tahti on kiihtynyt, sillä ensimmäinen haku kansalliseen luetteloon päättyy huhtikuun lopussa. Museoviraston Elävän perinnön wikiluetteloon internetiin on kertynyt jo 80 yhteisöjen toimittamaa kuvausta mitä erilaisimmista perinteistä.

Aiheesta on kirjoitettu viime viikkoina vilkkaasti, ja kun aihe on hankala hahmottaa, lipsuu keskustelu helposti vikaan. Virolainen savusauna kun on jo Unescon listalle päässyt, ja suomalaiset sekoilevat papereidensa kanssa vielä pukuhuoneessa.

Kyse ei kuitenkaan ole valtioiden välisestä kisailusta, vaan jostain vakavammasta.

Minkä vuoksi tällainen sopimus on sitten laadittu?

Sopimuksella pyritään suojelemaan ja säilyttämään elinvoimaisena kulttuurin monimuotoisuutta ihmisten ja yhteisöjen arjessa ja juhlassa. Niin että mahdollisimman monella perinteellä olisi mahdollisimman hyvä olla; niitä arvostettaisiin ja niistä ammennettaisiin iloa ja voimaa yhteisön jokapäiväiseen elämään.

Ehkä helpoiten sopimuksen tarkoitusperät avautuvat tarkastelemalla sen tavoitetilan vastakohtaa: yhteiskuntaa, jossa kaikki ajattelisivat ja käyttäytyisivät samojen globaalien mallien mukaisesti. Ilman paikalliskulttuureita söisimme kaikki samaa ruokaa samoilta lautasilta samanlaiset vaatteet päällä.

Kulttuurin monimuotoisuuden arvostaminen ja ymmärtäminen ei synny uusissa sukupolvissa itsestään. Nuoret perustavat arvonsa aina uudenlaisille ideologioille ja sosiaalisille käytännöille.

Säilyykö tulevaisuudessa globaalien identiteettien rinnalla myös historiallisiin paikallisyhteisöihin perustuvia identiteettejä? Toivottavasti. Tämä kuitenkin edellyttäisi, että paikallisperinteiden suojelemisen eteen tehdään töitä.

Aineettoman kulttuuriperinnön suojelu ja siihen liittyvät toimenpiteet on helppo trivialisoida kisailuksi kansallisvaltioiden kesken. Sopimuksen ja sen parissa tehtävän työn taustalla on kuitenkin aito huoli yhteisöjen hyvinvoinnista ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Elävät perinteet ovat yhteisöjen ydinnestettä, joiden varaan hyvinvoiva yhteiskunta rakentuu.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

julkaistu 22.3.2017 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina

 

Hengen viljelyyn lisää tukiaisia

Kulttuurin ja taiteen arvostus nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan poissa muodista. Raha ratkaisee ja innovaatioilla menestyy – siis teknisillä sellaisilla. Suomalaiseen identiteettiin aiemmin tiukkaan sisällytetty sivistys ei olekaan enää kaiken päämääränä ja perustana. Kansakunnan omavaraisuus ei – myöskään hengen viljelyn osalta – tunnu herättävän intohimoja.

Oman kulttuurin ja kulttuurihistorian tuntemus on kuitenkin avain muiden ihmisten ja kulttuurien ymmärtämiselle ja arvostamiselle. Se on kivijalka jolle perustaa.

Siirsimme toissapäivänä lapualaisten rokkareiden ja kaustislaisten pelimannien uutteran talkoohengen avustamana Erkki Ala-Könnin laajan soitin- ja esinekokoelman Lapuan kaupungin tiloista Suomen Kansansoitinmuseon varastoon Kaustiselle. Kokoelman värikäs menneisyys on erinomainen esimerkki siitä, miten kulttuurihistoriallisesti merkittävienkään aineistojen tulevaisuus ei ole automaattisesti turvattu. Suomalaiset muistiorganisaatiot ovatkin nykypäivänä hankalassa tilanteessa. Valtionhallinnon rajujen leikkausten jälkiseuraukset eivät useinkaan toteudu halutunlaisina. Lapsia seilaa pesuveden seassa pihamaalle vähän siellä sun täällä. Resursseja ei ole välttämättä enää edes lakisääteisiin tehtäviin.

Yksi räikeimmistä esimerkeistä tuli esille, kun Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoi vajaa vuosi sitten, että yliopistouudistuksista seuranneista leikkauksista johtuen kansalliskirjasto ei enää selviydy sen lakisääteisistä kulttuuriperinnön säilyttämistehtävistään ja osa kulttuuriperintöaineistoista on vaarassa tuhoutua lopullisesti. Jos maamme kansalliskirjastossa tapahtuu tällaista, voi vain kuvitella millaista meno on muualla.

Kyseessä ei ole pelkästään poliittinen ongelma, vaan enemmänkin sivistyksellinen. Meidän, kansalaisten tulisi arvostaa kulttuuriamme enemmän. Laulaa, soittaa, tanssia, maalata – käydä teatterissa, tutustua paikalliseen käsityöperinteeseen. Ammentaa voimaa ja iloa omasta ja tutustua vieraisiin. Tarvitsemme myös edistyksellisempää mesenaatti-järjestelmää. Ennen vanhaan yhteiskunnan nokkamiehet leveilivät panostuksellaan suomalaiseen kulttuuriin ja osallistuivat mielellään esimerkiksi maakuntien kulttuurirahastojen perustamiseen. Nykyään kulttuurimesenaatteja tuntuu olevan enää harvassa.

Poliittiset painotukset eivät tule muuttumaan, jos ihmiset eivät sitä päättäjiltä vaadi. Jos satavuotiaalta Suomelta saisin jotain toivoa, toivoisin että muistaisimme kulttuurin, sivistyksen ja taiteen arvon ja mahdollisuudet paremmin jokapäiväisissä päätöksissämme.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

julkaistu 18.1.2017 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina

Tasa-arvoa taidekasvatukseen

Suomessa perusopetuksen järjestämisessä on periaatteellisella tasolla sitouduttu vahvasti tasa-arvon toteutumiseen niin ns. yleisten aineiden kuin taideaineidenkin osalta. Kaikilla tulisi olla lähtökohtaisesti yhdenvertaiset edellytykset esimerkiksi musiikin opiskeluun. Käytännössä tilanne on kuitenkin toinen: tutkimusten mukaan musiikkia on harrastettu ja harrastetaan edelleen erityisesti hyväosaisissa perheissä. Myös musiikkikasvatukseen liittyvät rakenteet pitävät sisällään erilaisia eriarvoisuutta ylläpitäviä ja lisääviä mekanismeja.

Syyt musiikkiharrastuksen kohdistumiseen erityisesti hyväosaisille liittyvät vahvasti kulttuurimme syvärakenteisiin. Ehkäpä juuri tämän vuoksi yhdenvertaisen musiikkikasvatuksen toteuttamista on pidetty haastavana, eikä tilanteeseen ole oikein osattu reagoida.

Musiikkikasvatus onkin maassamme järjestetty niin, että se pikemminkin lisää eriarvoisuutta kuin pyrkisi sitä vähentämään. Hyväosaisten lapset harrastavat musiikkia ja siten pääsevät helpommin soveltuvuustestien kautta musiikkiluokille. Musiikkiluokan kautta saadaan taas valmiuksia musiikkioppilaitosten pääsykokeisiin, ja kierre on valmis.

Musiikin harrastamista ja opiskelua on pyritty siis määrätietoisesti eriyttämään. Perusteluna pidetään yleisesti ajatusta, että näin taataan suomalaiselle musiikkielämälle tarpeeksi hyvätasoisia osaajia. Mutta syntyykö huippuosaajia tosiaan helpommin nykyisen erottelevan järjestelmän avulla kuin tasa-arvoisen musiikkikasvatuksen avulla. Millainen olisi tilanne huippujen osalta, jos kaikille halukkaille olisi lapsuudessa auennut polku musiikin pariin?

Eriarvoisuus näkyy käytännön tasolla erityisesti maamme musiikkioppilaitos- ja musiikkiluokkajärjestelmissä. Vastaus ongelmaan ei kuitenkaan ole nykyisen järjestelmän summittainen purkaminen, vaan sen ulottaminen suuremmalle joukolle. Pääsykoevaatimuksia ja soveltuvuustestejä tulisi vähentää ja lopulta niistä tulisi irtaantua kokonaan perusopetuksen puolella.

Lisäksi taideaineiden osuutta perusopetuksessa tulisi merkittävästi lisätä. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman opiskelu kasvattavat niin yksilön sivistyksen tasoa, kykyä käyttää luovuuttaan, vuorovaikutustaitoja kuin elämänhallintataitoja. Tällaiset kyvyt nousevat tulevaisuudessa arvoon arvaamattomaan, kun uudet sukupolvet kohtaavat koko ajan enemmän robotisaation ja virtuaalimaailmojen tuomia houkutuksia vetäytyä syrjään yhteiskunnallisesta toiminnasta.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 23.11.2016 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina

Pelimannin puheenvuoro

Musiikin merkitys ja soittamisen ja kuuntelemisen tavat ovat muuttuneet perustavanlaatuisesti viimeisen parinsadan vuoden aikana. Muutoksen vauhti on kuitenkin ollut niin hidasta, että ilmiötä on ollut hankala ymmärtää tai edes havaita. Entisajan musiikillisen maailmankuvan käsittäminen on haasteellista jopa alan tutkijoille. Ja kun vanhan ymmärtäminen on hankalaa, nykytilasta tulee helposti itsestäänselvyys.

Opetus – ja kulttuuriministeriössä valmistellaan kulttuuripolitiikan strategiaa vuoteen 2025 asti. Hienoa on, että avoimelle lausuntokierrokselle laitetusta luonnoksesta välittyy aito pyrkimys nostaa kulttuurin ja taiteen arvostusta ja asemaa maassamme. Keskustelukin on jo aiheesta virinnyt, aiheina ainakin kestoteemat: taiteen vapaus ja sen suhde markkinavoimiin.

Ikään kuin taustaksi käytävälle suunnittelutyölle tahtoisin antaa puheenvuoron puoliksi kuvitteelliselle sata vuotta sitten tuvan nurkassa soittaneelle pelimannille. Ei niin että vanha asianlaita olisi automaattisesti parempi, vaan saadaksemme perspektiiviä nykytilan ymmärtämiseen. Pelimannin musiikilliseen maailmankuvaan tutustuminen voisi tarjota lisäpontta pohdiskelulle taiteen merkityksestä ja peruslähtökohdista.

Pelimanni soittaa polkan, jonka on kuullut isältään, joka on kuullut sen rengiltään, joka on kuullut sen naapuriltaan. Silti sitä on voitu kutsua näiden jokaisen omaksi polkaksi, tai toisaalta ei kenenkään omaksi polkaksi. Musiikin tai kappaleiden omistajuutta ei ollut ennen olemassa. Musiikki oli kuin vitsit tai kaskut, joita voi kertoa ilman tietoa omistajasta ja joita saa jopa vapaasti kopioida, omia ja varastaa. Nykypäivän taidevisionääri puhuu jakamistaloudesta, remixistä, samplesta ja cc-lisenssistä. Pelimanni ymmärtää kyllä.

Pelimannin polkkaa ei kukaan ole koskaan kirjoittanut paperille, saati äänittänyt äänitteelle. Joten kun pelimannin mieleen juolahtaa muunnella jotain osaa hieman paremmin sormiin sopivaksi, hän tekee sen ajattelematta asiaa sen enempää. Musiikki elää jatkuvassa muutoksessa, eikä sitä saa tai voi kahlita yhteen muottiin. Taidevisionääri korostaa luovaa taiteilijaa, harrastajaa ja oppijaa. Pelimanni nyökyttelee ymmärtäväisenä.

Pelimanni soittelee illan ratoksi syytinkimuorille, ihan vain siitä syystä että muori tästä tykkää. Tulee hyvä mieli. Häissä pelimanni soittaa häämusiikkia, kökissä tanssimusiikkia. Tämäkin siitä syystä, että tulee kuulijoille ja tanssijoille hyvä olo. Taidevisionääri puhuu kulttuurista ja hyvinvoinnista. Pelimanni vahvistaa asian.

Pelimanni on pienviljelijä joka kyntää ja kylvää. Välillä soittaa häitä, joista joskus on saatu mukavastikin tienestiä. Joskus myydään lehmä ja ostetaan metsäpalsta. Taidevisionääri puhuu silpputyöstä ja taiteilijan ansaitsemisvaikeuksista. Pelimannillekin tämä on tuttua.

Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto

Suosittelen lämpimästi antautumista masurkan ja polskan vietäväksi ja kiinnittämään katseen tuvan nurkassa viulu olallaan myhäilevään pelimanniin. Monet itsestäänselvyyksiltä kuulostavat taiteen perusnäkemykset ovat suhteellisen nuoria ilmiöitä ja monet moderneilta kuulostavat kulttuuripoliittiset linjaukset ovat olleet arkipäivää jo 1900-luvun alun pelimannille.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 29.9.2016 sanomalehti Ilkan kultturisivun kolumnina

Arvoa arjen taiteelle

Juhannus on juhlittu ja mökkiviikonloppu suvun parissa takanapäin. Muistona enää savunhaju vaatteissa, sahanpuru kengissä ja hyttysenpistot päänahassa. Olin pakannut mökille myös kitarani, mutta kotelosta en sitä ottanut. Yllätin itseni ajattelemasta, ettei mökkireissullamme taiteella siis ollut sijaa: ei kulttuurielämyksiä – vain sitä normaalia ihmiseloa.

Mutta olikohan sittenkään näin, mitäs se taide taas olikaan?

Kyllähän mumma toisaalta kertoi illalla tarinoitaan, ja tenavat tekivät kärrynpyöriä ja temppuilivat pallon kanssa. Kun oikein listaamaan aletaan, niin itse asiassa juhannuksemmehan oli suoranainen taidefestivaali: muotoiltiin vastoja, sommiteltiin salaattiannoksia, suunniteltiin puutarhaa, kasattiin halkopino, kerrottiin vitsejä, luettiin kirjoja, harjoiteltiin perhonheittoa…

Yksi länsimaisen sivistyksen kipupisteitä on sen nurinkurinen suhde taiteeseen. Erityisen voimakkaana tämä on ollut havaittavissa Suomessa, kun pieni kansa on kulttuurin ja taiteen avulla pyrkinyt etsimään ja pönkittämään identiteettiään. Taide-elämää on leimannut vahvasti kilpailuhenkisyys ja liiallinen taiteellisen tason vaaliminen. Taide on irrotettu ihmisestä ja arjesta – siitä on tullut lisävaruste. Jos et ole alasi huippu, on turha yrittää. Arjen taiteella ei ole ollut arvoa.

Onneksi kuitenkin taidekentällä puhaltavat jo tuoreet tuulet. Yksi uusimmista suunnannäyttäjistä on Suomen Akatemian rahoittama ja Taideyliopiston koordinoima ArtsEqual-hanke, joka on sisällöltään ja tavoitteiltaan suorastaan vallankumouksellinen.

ArtsEqual-hanke tutkii, kuinka taide julkisena palveluna voisi lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa. Hankkeen mukaan tulevaisuuden Suomi tarvitsee enemmän aktiivisia ja luovia yksilöitä, ja taiteiden roolia yhteiskunnassa tulisi tulkita uudelleen. ArtsEqual-hanke yrittää nostaa taiteen peruspalveluksi sen sijaan, että se olisi vain harvojen hupia.

Toivottavasti tulossa on yhteiskunnan syvätasoille asti ulottuva ajattelutavan muutos. Taide tarvitsee ammattilaisensa, mutta erityisesti myös paikkansa ihmisten arjessa. Tulevaisuudessa yhteiskunnan tulisikin ohjata entistä enemmän kulttuuritukea vireän harrastustoiminnan mahdollistamiseksi. Harrastajakenttää, ammattilaiskenttää ja yleisöä pitäisi käsitellä saman pyramidin eri sivuina – toinen toistaan tukevina, edistävinä ja rikastuttavina. Taiteen ammattilaisilta tämä ei olisi pois – päinvastoin taiteen arvostuksen kohoaminen toisi lisää särvintä pöytään myös ammattitaiteilijoille.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 29.6.2016 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina

Suomalaisen musiikin virtuaalivisio

 

Olemme juuri ehtineet totuttautua tabletteihin ja kosketusnäyttöihin, kun jo uutta tekniikkaa vyöryy kovaa vauhtia markkinoille. Virtuaalilasit lupaavat moninkertaistaa läsnäolon tunteen, sisältöön sitoutumisen, motivaation ja oppimiskokemuksen. Uuden tekniikan läpimurto tapahtunee ensin pelimaailmassa, mutta heti jälkimainingeissa tulevat markkinoille sosiaalisen elämän ja oppimisen sovellukset. Virtuaalitekniikka on uusi internet.

Tulisikohan tähän jotenkin varautua? Ehkäpä jokaiselle alalle tarvittaisiin oma kansallinen virtuaalivisio. Aloitan omastani – ensimmäinen hahmotelma suomalaisen musiikin virtuaalivisioksi:

Soitonopiskelu siirtyy vääjäämättä enemmän ja enemmän kohti virtuaaliympäristöjen hyväksikäyttöä. Osa opetuksesta säilyy ennallaan, mutta erilaiset virtuaaliset avustajat ja oppituntikokonaisuudet valtaavat alaa. Tähän tulisi valmistautua kehittämällä kansallinen virtuaalinen musiikinopetusalusta, jossa eri soittimille olisi tarjolla opiskelun peruspaketit. Soittoa voisi opiskella verkon yli itsenäisesti tai opettajan johdolla koulussa tai musiikkioppilaitoksessa. Tavoitteena lisätä soittoharrastusta kaikissa ikäluokissa genrestä riippumatta.

Digitaalisten ja virtuaalisten konserttipalveluiden järjestämistä tulisi edistää. Elävän musiikin kuuntelu ei häviä minnekään, mutta rinnalle tulee digitaalisten virtuaalikonserttien palvelukokonaisuus. Tekniikan uskottavuus saadaan niin korkealle tasolle, että kuluttajat maksavat palvelusta. Yhteiskunta voisi tarjota siemenrahaa eri tapahtumatuottajille toiminnan käynnistämiseksi.

Museoiden, kirjastojen ja arkistojen tulisi tarjota uudenlaisia ajasta ja paikasta riippumattomia elämyksiä, jotka syventäisivät ymmärrystämme musiikin historiasta. Miltä tuntuisi kokea ”paikan päällä” Arhippa Perttusen runolaulua rätisevän nuotiotulen lämmössä, Finlandian ensi-esitys jännittyneen konserttiyleisön seassa tai soittaa viulua monisatapäisessä Näppäri-yhtyeessä. Varsinkin museoiden osalta tuleva tekniikka tulee avaamaan aivan uusia ovia.

Alan osaajia tarvitaan varmasti. Pelialan koulutusta Suomessa jo on kiitettävästi, mutta voimavaroja tulisi riittää myös virtuaalitekniikan sovellusten kehittämiseen. Erityisesti tulisi panostaa sisältöosaajien ja tekniikan asiantuntijoiden yhteispeliin. Musiikin opiskelijat tulisi saattaa keskusteluyhteyteen pelisuunnittelijoiden kanssa ja päinvastoin.

Tekniikka etenee huimaa vauhtia. Yhteiskunnalla on täysi työ pysyä perässä. Pienen kielialueen Suomi ei tule määräämään tahtia, mutta oikeanlaisella varustautumisella voimme vaikuttaa kehityksen kulkuun muutenkin kuin vain sen passiivisena kuluttajina.

Yleisradio on jo kerännyt monta sulkaa hattuunsa erinomaisten nettipalveluiden kehittäjänä. Yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriön sekä musiikkialan kenttäväen kanssa voisi Yleisradio näyttää tietä myös musiikin virtuaalivision eteenpäin viemisessä.

Matti Hakamäki / Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 27.4.2016 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina

 

Tiila Ilkka maailmankartalle!

 

Etelä-Pohjanmaa tunnetaan kadehdittavasta brändistään, joka perustuu aitoon ylpeyteen omasta: murteesta, luonteenlaadusta, maisemasta. Jopa puukkohipat ja nuoruuden hulluus on monesti osattu kääntää myönteisiksi ominaisuuksiksi.

Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä osattu hyödyntää.

Eteläpohjalainen kansanlauluaarteisto on rikas ja ainutlaatuinen. Sen potentiaalista saa käsityksen ottamalla vertauskohdaksi kalevalaisen runolaulun. Runolaulu tunnustetaan laajalti yhdeksi suomalaisen kulttuurin peruspilareista – koska eri puolilla Suomea on tehty hartiavoimin työtä runolauluperinteen laaja-alaisen ymmärtämisen eteen. Sitä on myös rohkeasti eri vuosikymmeninä ”tuotteistettu” ja tuotteistetaan edelleenkin. Esimerkkeinä tästä panostuksesta ovat Kuhmossa toimivat, runolaululle omistautuneet Juminkeko-säätiö ja Runolaulu-akatemia.

Kalevalaisesta runolaulusta onkin kasvanut instituutio, joka huomioidaan myös kansainvälisillä areenoilla.

Eteläpohjalaiselle kansanlaululle on käynyt toisin. Sen on annettu yksipuolistua ja latistua läpi kansallisromantiikan ja kansakoulun mankelin. Se hyväksytään yhteislaulutilaisuuksien ohjelmanumeroksi tai sen avulla voidaan muistella historiaa, mutta sen jälkeen laulut asetellaan varovasti takaisin hyllyn päälle.

Kansanlaulut näyttäytyvät helposti yksinkertaisina tai mielenkiinnottomina, kun niitä esitetään ja arvioidaan toisten laululajien lähtökohdista. Kauhavalaisen Juha Pertun jylhät ja elämänmakuiset laulut eivät pääse oikeuksiinsa, jos niitä kuunnellessa tai käytettäessä ne rinnastetaan vaikkapa maakuntalauluihin, jotka pohjaavat tyystin erilaiseen säveltraditioon. Sapsalammin Tiilan Ilkan herkät ja syvältä koskettavat toisinnot eivät nouse loistoonsa tasavireistettyinä taidemusiikin sävelaihiona. Eivätkä Ilmajoen Eedla Saarenpään rehelliset ja suoraviivaisen kauniit laulut vaadi ympärilleen kuorosovitusta, rokkikomppia tai edes sointuja.
Eteläpohjalaisesta kansanlaulusta onkin tullut kuin luonnonkukka, joka on irrotettu juuriltaan ja laitettu kaupan hyllylle viljeltyjen, toinen toistaan värikkäämpien tulppaani- ja ruusurivistöjen viereen. Kansanlaulujen kokonaisvaltainen ymmärtäminen vaatii kuitenkin tietoa ja tuntemusta niiden luonnollisista elinoloista.

Rahaa tai resursseja kansanlaulukulttuurin vaalimiseen tai edistämiseen ei ole erityisemmin laitettu.

Lähtökohdat muutokseen ovat kuitenkin kunnossa. Maakunnassa arvostetaan perinteitä, arkistomateriaalia löytyy vaikka muille jakaa, ja Kauhavan ja Alavuden kaltaisia rikkaita kansanlaulusaarekkeita löytyy lukuisia. Samoin tekijöitä: laulajia, harrastajia, tutkijoita, ja tapahtumia omaa kansanlaulukilpailua myöten. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen liittyvä kansallinen kartoituskin olisi juuri sopivasti käynnissä.

Eteläpohjalaisen kansanlauluperinteen arvo tulisi ensin ymmärtää ja sisäistää yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla, ja sen jälkeen aloittaa määrätietoinen, monialainen elvytys- ja vaalimistyö. Oma ainutlaatuinen laulukulttuuri kuuluisi maakunnan brändiin salmiakkikuvion, latomeren ja puukontekoperinteen rinnalle.

Matti Hakamäki

Kansanmusiikki-instituutin johtaja

Julkaistu 24.2.2016 sanomalehti Ilkan kulttuurisivun kolumnina

Havaintoja, kannanottoja ja huomioita kansanmusiikin ja kulttuuripolitiikan ajankohtaisista asioista. / This spring 2018, Suzanne Wedeking from Iowa US, an Erasmus Mundus research intern at the Folk Music Institute is sharing her experiences of Kaustinen, Finland and heritage in this blog / Blogiin on myös koottu Kansanmusiikki-instituutin johtajan Matti Hakamäen Sanomalehti Ilkkaan 2016 – 2017 kirjoittamat kulttuurisivun kolumnit.